Zombicide — Festarikansan aamunkoitto

Zombicide (Classic)

Ei vieläkään riittävästi zombeja

Vaikka Zombicide onkin jo kohtuullisen nähty peli, pitää se yhä pintansa yhtenä parhaista illanviettopeleistä. Lähestyn aihetta siitä näkökulmasta.

Zombicide on kaikessa yksinkertaisuudessaan selviytymistä zombiapokalypsin jälkeisessä kaupungissa. Näky on siis kutakuinkin sama kuin kaupunkifestarin jäljiltä auringonnousun sarastaessa. Eikö kuulostakin rapsakan tuoreelta konseptilta? Älä huoli, sillä peli hoitaa tonttinsa kunnialla.

Päädyin ottamaan tämän pelin blogiin, koska siitä on kirjoitettu vain yksi juttu vuosia sitten. Zombicide on itselleni melko uusi tuttavuus, johon törmäsin puolivahingossa. Nyt se on yksi suosikkipeleistäni.

Kahdella kausiboksilla ja yhdellä lisäosalla saa jo ihan reippaasti vaihtelua peleihinsä. Lisäsin tässä useita elementtejä lisäosista ensimmäistä Zombicidea varten tehtyyn skenaarioon. Sitä ei juuri enää alkuperäiseksi tunnista.

Valitse oma Zombicide, valikoimaa riittää

Guillotine Games ja Cool Mini Or Not (CMON) julkaisivat ensimmäisen Zombiciden vuonna 2012. Sen jälkeen on julkaistu aina vuoden parin välein uusi ”kausi” (Season), joista jokainen tuo mukavasti uutta peliin. Ilmeisesti kysyntä oli kiivasta alusta lähtien, sillä kakkoskaudelta eteenpäin peli on saanut myös pienemmän lisälaatikon aina uuden julkaisun yhteydessä. Sekä tietysti minilisäreitä rahastustarpeita tyydyttämään.

Mielestäni peli on suunniteltu aivan loistavasti. Kutakin suurempaa peruslaatikkoa voi pelata ihan sellaisenaan tai yhdistää sekaisin minkä tahansa perus- tai lisäboksin sisällön kanssa ongelmitta. Eikä mistään tarvitse edes ottaa mukaan kuin yksi osa, jos siltä tuntuu. Yhdestä lisäristä myrkylliset zombiet, toisesta pelkkä hippi-Volkkari.

Kolme kautta, viisi boksia

Ensimmäinen peruspeli, Zombicide Season 1, sisältää 9 suurta kaupunkilaattaa joista rakentaa muutaman korttelin lähiön. Zombicide S2: Prison Outbreak lisää peliin vankilaelementit, Zombicide S3: Rue Morgue tuo mukanaan sen klassisen sairaalaympäristön, josta kaikki tunnetusti alkaa.

Keskikokoiset lisälaatikot Toxic City Mall (S2) ja Angry Neighbours (S3) eivät riitä pelaamiseen yksinään, mutta tuovat mukavasti vivahteita olemassa olevaan kokoelmaan. Sitten on vielä loputon lista kaikkea pientä zombie-koirista pellepukuisiin pallinaamoihin minilisäreinä. Löytyy jopa Steven Seagal!

Sivuutan jutussa täysin tuoreimman Zombicide: Black Plaguen (S4), joka vie teeman keskiajalle. Itse olen sen verran vanhan liiton Romero-miehiä, etten moiselle nahkamiekkojen napsuttelulle lämpene.

Koska kaikki näistä nykyaikaan sijoittuvista versioista sekoittuvat keskenään täysin saumattomasti, niitä hankitaan helposti useampi. Ei ole ollenkaan tavatonta nähdä pelaajien ottamia kuvia pelihyllystään, jossa lojuu 4-7 laatikkoa Zombicidea. Jösses.

Osa tehtävistä on naurettavan helppoja. Vain pari hassua zombia poistumisreitillä ja Pimppiautokin soittaa kuuminta teknojytää koko tehtävän ajan. Pari vuoroa myöhemmin tunnelma saattaa tosin kääntyä päälaelleen.

Mission: Impossibru!

Pelisessiot koostuvat tehtävistä, joissa joudutaan milloin pelastamaan rumia ämmiä, milloin tonkimaan ruokaa rumille lapsille. Vain mielikuvitus on rajana. Siinä sivussa karttuu sitten myös tappohommien työkaluvalikoima paistinpannusta aina haulikkoon tai moottorisahaan asti. Onneksi roinan seasta löytyy välillä vähän väkevämpääkin tarviketta tukaliin tilanteisiin. Ja niitähän piisaa.

Tehtävät saa suorittaa vapaamuotoisesti miten parhaaksi näkee. Tai pystyy.

Pelin alussa on karttaan määritelty aloitushuone tai -paikka, josta selviytyjätiimi lähtee liikkeelle. Kartalle on aseteltu myös näkyviä rukseja tehtäväsuoritteita todentamaan. Kentällä on myös ”ilmaantumispisteitä”, joista tulee satunnaisesti lisää zombeja joka kierroksella. Peleissä itsessään tulee aina mukana ohjekirja, joissa on muutama valmis kenttä. Niillä pääsee helposti alkuun, joskin olen todennut niiden edustavan pääasiassa ”ihan kiva”-osastoa.

Kentissä on usein myös ajoneuvoja, joilla voi ajaa. Rue Morgue toi mukanaan jopa helikopterin jolla voi pörräillä jos sattui pilotti matkaan. Toteutus lentelyssä on tosin lautapelimäisen köppäinen, mutta toimii.

Väistämätön eskaloituminen

Tämä jos mikä on peli, joka vaikuttaa aluksi naurettavan helpolta, etenkin suurella tiimillä. Vaan eipä aikaakaan, kun onni kääntyy ja hommat lähtevät etelään ja vauhdilla.

Ensin kentällä on kolme kuppaista zombia, joiden listimiseen ei viitsi yhtäkään kolmesta toimintapisteestään uhrata. Siinä äkkiä ajattelee, että parempi koluta paikkoja laajalle alueelle levittäytyen, jotta saadaan homma nopeasti purkkiin. Tämä on kuolettava virhe, jonka havaitsee vasta kun onni kääntyy ja haisevia roikkoleukoja mönkii paikalle yhtäkkiä kymmenen lisää. Kymmenestä kun on neljä hoideltu, ryömii jostakin lauma juoksijoita. Siinä alkaakin sitten olemaan jo ihan oikeasti jännät paikat, sillä juoksijat tappavat jo yksinäänkin jos sille päälle sattuvat.

Ja koska tilanteilla on universumissa taipumusta aina eskaloitua, saattaa yhtäkkiä huomata kaikkien hajaantuneiden pelaajahahmojen olevan tusinan zombien piirittämiä tahoillaan. Tässä vaiheessa kaikki pelaajat pystyvät aistimaan jännäkakan vienon aromin pelipöydän ympärillä. Nyt on henki höllässä.

Juuri kun luulit olevasi yksin, kortti nostattaakin jokaisesta viemärikaivosta pari krapulaista ördääjää lisää!

”It’s nothing but a flesh wound!”

Jokainen kestää tasan yhden osuman. Toinen purema vie hengen säälimättä. Tämä tekee pelaamisesta tarkkaa puuhaa, eikä välttämättä sovellu huumaannuttavan voimafantasian ystäville. Zombicidessa pelaajat ovat useimmiten alakynnessä. Ei ole ollenkaan tavatonta sopia, kuka vuorollaan uhrautuu syötiksi huudahtaen ”One for the team!”, yksi tiimin puolesta. Siinä sitten muut killittelevät haltioissaan kun kaveria revitään kappaleiksi ja suolet venyvät väkijoukon suihin. Hyvin usein jonkun on nimittäin kuoltava, jotta muut saavat elää.

Vaikka pelin vaikeustasoa onkin ruuvattu kireälle, voi mahdollisuuksiaan yrittää keplotella hieman paremmiksi etsimällä kiekkomaskia, mellakkakilpeä tai luotiliiviä suojakseen. Ne ottavat yhden iskun vastaan säästäen sen kantajaltaan. Ne vain ovat kovin harvassa…

Peli tarjoilee aina toisinaan perhanan vaikeita valintoja. Ottaako luotiliivi suojaksi vaiko bensaa Molotovia varten?

Zombicide viihdekäytössä

Olen useasti todennut, että tämä on ehkäpä paras illanviettopelini.

Pelin pystyy sisäistämään jo parin ensimmäisen kierroksen aikana, pelaajan iästä tai sen hetkisestä kunnosta riippumatta. Poikkeuksellisen helppona yhteistyöpelinä siinä ei ole suurtakaan vaaraa epäonnistua, mikäli pitää vain pään kylmänä. Pelikaverit jeesaavat uusia pelaajia, koska heidän omakin pärjäämisensä riippuu koko tiimin selviytymisestä.

Peliä pystyy myös pelaamaan vielä kohtuullisen hapokkaassakin tunnelmassa, kunhan porukka keskittyy tapahtumiin parhaansa mukaan. Ihan tuhannen kaasussa ei tietenkään kannata olla, mikäli mielii viihtyä pelin parissa.

Eräs seikkailija rännitti pullollisen viskiä muutaman tunnin pelisession aikana ja oli kuulemma ”vähän hankala keskittyä siinä loppuvaiheilla”. Mutta silti pysyi jotakuinkin kärryillä missä mennään!

Mikäli virvokkeet eivät vie voittoa seurueesta, on peli silkkaa parhautta illanvietossa. Siinä saa nauraa kuset housussa kun kaveri etsii zombiet kintereillään epätoivoisesti kättä pidempää, vain löytääkseen pelkkiä vesipulloja.

Zombicidella on kiero huumorintaju. Bear (oik.) etsii kuumeisesti asetta paistinpannunsa tilalle, joten peli tarjoaa… Pari purkkia papuja.

Täydellisesti skaalautuva vaikeustaso

Zombicide on siinäkin mielessä hienosti suunniteltu peli, että se alkaa helppona ja mukaan pääsee vaivatta. Sitten, kun kollektiivista menestystä karttuu, siirtyykin peli aina seuraavalle tasolle. Tämän myötä zombien määrä kasvaa exponentiaalisesti, ja pian kartalla onkin jo tungosta. Ja, koska pelin kehittelijät ovat olleet kohtuullisen synkkiä jätkiä, tungetaan pelaajat puun ja kuoren väliin hyvin pian.

Not sure if kuumotus

Kun kokemustasot kasvavat tappojen myötä, alkaa zombeja tulla enemmän. Alkuun se ei paljoa puristele. Mutta mikäli sivussa olevat zombifiguurit loppuvat, eikä niitä ole enää lisätä kentälle, saavat kaikki muut saman tyyppiset zombit kentällä lisävuoron välittömästi. Tämä johtaa elokuvamaisiin zombitulviin, joissa sankarit jäävät vyöryn alle ja tulevat syödyksi.

On siis tapettava enemmän, jotta niitä voi syntyä enemmän. Silmukka on valmis.

Tämä eskaloituminen on väistämätöntä, sillä kentän tavoitteet antavat aina viisi kokemuspistettä ottajalleen, perustapot yhden. Koska Keltainen taso alkaa jo seitsemännen kokemuspisteen kohdalla, on pelaajien tosissaan mietittävä, kuka voi hoitaa minkäkin homman. Zombicide ei suosi machomiehiä. Jos yksi tappaa tusinan zombia ja keräilee tavoitteita, käy peli nopeasti helvetillisen vaikeaksi kaikille muille. Ja sitten delaa sankarikin. Eli tarkkaa on, jotta pysytään mahdollisimman pitkään matalammalla tasolla.

Toisinaan on… parempi… vain… hiipiä ohi ja toivoa, etteivät epäkuolleet bonjaa mistä on kyse.

Pelaajasisältö

Pelin erityisvahvuus syntyy sen muokattavuudesta. Guillotine Games on alusta lähtien rohkaissut ja tukenut pelaajia kehittelemään toistaan parempia skenaarioita. Firma myös ylläpitää pelaajatehtävien lataussivustoa. Sivustolta löytyy pitkä liuta ilmaiseksi ladattavia skenaarioita lisäosavalikoimansa puitteissa.

Jos omistaa kaikki pelin isot laatikot ja pari pienempää, on tarjolla viralliset ja epäviralliset huomioiden yhteensä yli pari sataa tehtävää joista valita! Kun koluaa ja testaa pelaajien tekemiä missioita, jotka Guillotine Games on hyväksynyt, seasta löytyy välillä ihan törkeän siistejä ideoita ja toteutuksia. Juuri pelaajasisältö tekee pelistä erittäin pitkäikäisen.

Myös tehtävien teko itse onnistuu helposti. Guillotinen sivuilta saa ladata ilmaisen kenttäeditorin jolla tehtävien teko on helppoa ja hauskaa. Parhaat kentät julkaistaan sivustolla ja tekijä palkitaan erikoisfiguurilla. Oman tehtävän ideointi uniikiksi onkin sitten se vaikein homma…

Abomination on pahin vastus, mitä kohdata saattaa. Ne eivät tuhoudu perusaseilla. Ja joka versiossa on mukana vieläpä toistaan pahempi! Tässä pelissä ilkein abomination (Rue Morgue) syntyi heti ensimmäisten joukossa kentälle. ”Game over, man, game over!”

Hiekkalaatikko vailla vertaa

Zombicide on hiekkalaatikko. Se on kehys, jonka puitteissa voit tehdä lähes ihan mitä vaan, kunhan mielikuvitusta riittää. Vain harvat säännöt pelissä ovat kriittisen tärkeitä. Kaikkea muuta voi muokata jos siltä tuntuu. Jotkut pelaajat ovat mm. rajoittaneet tavaroiden etsintäkertoja, mikä tekee hommasta astetta haasteellisempaa. Toiset ovat ottaneet käyttöön lasketut ammukset, mikä sekin muuttaa pelin kulkua radikaalisti. Jopa pelaajien ideoimasta yömoodista on ollut keskustelua. Siinäpä kiva pikku lisähaaste jos peli vielä tuntuu helpolta.

Itse olen toistaiseksi pitäytynyt hyvin pienissä ”talon säännöissä”. Pääasiassa vain se, että ei ole vuoron aloittavaa pelaajaa, on käytössäni aina. Tämä tekee pelistä huomattavasti hauskemman ja istuu myös illanviettopeliksi paremmin. Näin siitä tulee enemmänkin taktinen puzzle, joka on aina hauskaa. Mutta kukin tyylillään.

Jos tykkäät, että se kaveri, jolla olisi tehokas tappoväline jättää oman aloitusvuoronsa käyttämättä odottaessaan seuraavan tyypin sorkkarautaa oven väliin, voit pelata niin.

Myös tyhjiä hahmolomakkeita ja korttipohjia on ladattavissa Guillotinen sivuilta, mikäli kuvankäsittely on hanskassa ja teemaan sopivia figuureita nurkissa pyörimässä.

Tehtävät harvoin päättyvät kauniisti. Vaikka kohdehenkilö (vas.vihr.) onnistuttiin pelastamaan ja tavoitteet saavuttamaan, kotiin ei koskaan päästy. Tästä kiitos zombien extra-aktivointien. Zombicidessa järkevintä on säästää aina viimeinen luoti itselle.

Uudelleenpeluuarvoa liki loputtomasti

Koska suurin osa pelin elementeistä rakentuu korttien ja noppien varaan, on satunnaisuus vahva osa kokonaisuutta. Satunnaisuus taas varmistaa sen, että peliä voi pelata kymmeniä kertoja kokematta asioita identtisesti uudelleen edes samassa tehtävässä.

Hulluimmat pelaavat jopa niin, että poimivat karttapaloja laatikosta ja nakkaavat ne mielivaltaisesti pelipöydälle niin, että kadut ja talot ovat yhtenäisiä. Sitten vain tavoiteruksit, mahdolliset muut ideat ja zombien ilmestymisruudut ”sinne jonnekin” ja eikun pelamaan. Tämä on niin kutsuttu ”köyhän miehen generaattori”.

Pientä maustetta

Itse olen siirtynyt sellaiseen tekniikkaan, että katson valmiin skenaarion, jota rakentaessa otan satunnaisia kaupunkilaattoja eri laatikoista ja jos se johonkin kohtaan muotonsa puolesta jotakuinkin sopii, sijoitan sen siihen. Tarvittaessa avaan reittejä ovilla. Näin jokainen tehtävä muuttuu hiukan erilaiseksi vaikka olisi pelannut sitä ennenkin. Samalla saan käyttöön maisemia, joille ei ole vielä paljoa tehty omia skenaarioita.

Lisähankintana saatava miniboksi, joka sisältää kortteina kaikki pelihahmot kausilta S1-S3 tarjoaa helpon mahdollisuuden arpoa jopa aloitustiimi. Kortit on vieläpä suunniteltu niin, että niissä on sama taustagrafiikka kuin tavarakorteissa. Näin saat selviytyjistäsi ne käyttämättömät hinttapulit taloihin jemmaan roinan sekaan. Mikäpä sen hienompi yllätys kuin löytää joku maaninen murhamies sohvan alta avuksi kuumotuksen ollessa tiheimmillään!